Tervetuloa seuraamaan Sari Hannelen blogia. Blogin aloittaa “Sari Hannelen tarina” jonka mukana pääset kurkistamaan Sarin työhistoriaan!
Lapsuuden vietin Jyskässä ”lakkitehtaan varjossa” ja tässä tehtaassa tuli tehtyä koulun työharjoittelut sekä sitä myötä sieltä löytyi nuorena kesätöitä. Tämän vuoksi oli aika luontevaa lähteä ammattikouluun pukuompelijalinjalle ja koulun päätyttyä 1986 sain vakituisen paikan ompelijana lakkitehtaalta.
Kolme ja puoli vuotta liukuhihnan ääressä ompelin mm. ylioppilaslakkeja. Työkaverit olivat mukavia, mutta aika pian kävi selväksi, että tehdastyö ei ollut minua varten. Otin rohkeasti opintovapaata ja lähdin kurssille, jossa käytiin tutustumassa eri aloihin ja pikku hiljaa kirkastui, että sihteerin työ olisi se minun juttu. Olihan minulla yläasteella ollut konekirjoituskin täysi kymppi. Tämän kurssin myötä päädyin harjoittelijaksi Punaiselle Ristille – mikä unelmien paikka! Monipuolinen työ veti minut heti mukaansa, hoidin puhelinvaihteen, kirjoitin kirjeitä puhtaaksi, hoidin toimistotyöt sekä sain somistaa ja myydä pienessä SPR:n putiikissa. Vahvistui tunne, että harjoittelun päätteeksi suuntaan kauppakouluun jatkamaan opintoja.
Mutta niin kuin yleensä, kohtalo johdattaa polkua, mitä ei aina ennalta tiedä. Silloinen SPR:n toimistoapulainen lähti opintovapaalle, joten minä sain hänen paikkansa määräaikaisena ja vuoden päästä v 1990 sain vakituisen paikan. Näin harjoittelupaikastani tuli 25 vuotta kestänyt työsuhde! Vuosien saatossa suoritin sihteerin tutkinnon oppisopimuksella työn ohessa. Oli upeaa olla niin hienossa järjestössä kuin Punainen Risti, yhtenä osana auttamisen ketjua. Tärkeä osa työtäni oli asiakaspalvelu, nuoresta ujosta tytöstä oli kuoriutunut työn ohessa asiakaspalvelun ammattilainen. En koskaan unohda sanoja, jotka esimieheni minulle sanoi: ”Sari, sinut on luotu olemaan ihmisten kanssa” ja siltä minustakin tuntui.
Näihin vuosiin mahtui myös perheen perustaminen ja minulla on ollut onni saada kaksi ihanaa lasta. Miika syntyi vuonna 1995 ja Roosa vuonna 1998.
Aika kului ja tietotekniikka muutti työtäni niin, että asiakaspalvelu väheni ja huomasin, että joskus saattoi kulua koko päivä koneella tapaamatta vapaaehtoisia tai asiakkaita laisinkaan. Epämääräinen ahdistava olo alkoi vallata mieltä, tätäkö minä teen eläkeikään saakka, pyöri mielessäni. Kun lapset alkoivat lähestyä aikuisuuden kynnystä, aloin tosissani miettiä voisiko sitä ”vanhoilla päivillä ” opiskella vielä jotain uutta…